Takavuosien arkkitehtuuria – Muovitaloista öljykriisiin

1960-luku ja 1970-luku olivat aikaa, jolloin luovuus päästettiin valloilleen, ja mahdollisuudet olivat lähes rajattomat. Elettiin todellista innovatiivisuuden aikaa. Muovi oli materiaali, joka taipui moneksi, ja tämä antoikin arkkitehtuurille inspiraatiota kokeilla ja hyödyntää muovia myös rakentamisessa lähes kaikessa mahdollisessa. Muovi miellettiin aineeksi, joka voi muuntautua loputtomasti. Myös pyöreät muodot olivat sekä arkkitehtuurissa että muussakin muotoilussa inspiroivia, ja muovi sopi tähän tarkoitukseen erinomaisesti. Se oli sitä paitsi hyvin edullinen raaka-aine.

1950-luvun puolivälin jälkeen saatiin muovin vamistusteknologiassa aikaan isoja edistysaskeleita, ja valmistusprosessien hinta laski. Muovista tuli varsin suosittu materiaali niin astioissa, koneissa, leluissa kuin sisutuksessakin. Siitä valmistettiin tuoleja, valaisimia sekä kehitettiin rakentamiseen sopivia materiaaleja. Esimerkiksi Eero Aarnio suunnitteli muovisia huonekaluja, joista erityisen suosituiksi tulivat muun muassa Polaris-tuoli vuodelta 1966, sekä arvokkaaksi klassikoksi muodostunut massiivisempi Pallo vuodelta 1965.

Muoviset talot tekivät myös voimakkaasti tuloaan 1960-luvulla. Niitä suunniteltiin ympäri maailman. Suomessa pitkän puutalorakentamisen kauden jälkeen kaivattiin rakentamiseen uusia tuulia, ja kivitalojen lisäksi myös muovista innovoitiin monenlaisia edullisia materiaaleja rakentamisen tarpeisiin. Tunnetuimpia 1960-luvun elementtitaloja olivat arkkitehti Matti Suurosen Futuro- sekä Casa Finlandia -talosarjat. Nämä suunniteltiin kestäviksi, keveiksi ja siten helposti kuljetettaviksi ,sekä materiaaleiltaan edullisiksi sarjavalmisteisiksi taloratkaisuiksi.

Suomessa kehitettiin myös talomalli Kupiikki, joka oli Makroplastics Oy:n tasakattoinen elementtitalo. Sen ulkoseinät oli valmistettu lujitemuovista ja sisäseinät kuitulevystä. Nämä yksittäiset koppimaiset elementit voitiin koota vierekkäin, ja rakentaa niistä vaikka rivitalo. Eri tiloille oli omanlaiset tilaelementtinsä. Myyntivalttina taloille oli niiden edullinen hinta, 550 markkaa per neliö, joka sisälsi kaiken valmiina. Ei tarvittu muuta kun “nurmikko, orvokit sekä postilaatikko”.

Maailmalla tuotiin esille mahdollisuus muovitiilistä talonrakennuksessa, ja tätä ideaa esiteltiinkin muun muassa Lontoossa vuosittaisessa Ideal Home Exhibition -näyttelyssä. Materiaalia kehuttiin 12 kertaa savitiiltä kevyemmäksi, rakenteeltaan ontoksi tiileksi, jonka täytteeksi laitettiin hiekkaa tai leca-soraa. Kuitenkin käytännössä pian huomattiin muovitiilen sopimattomuus rakentamiseen sen heikon lämmöneristyskyvyn, sekä huonon kosteudeneristyskyvyn vuoksi.

Sveitsiläistä suunnittelua edusti tuohon aikaan Rondo-talo, joka oli samoin pyöreä kuin suomalaisessa Futurossa. Rondoista voitiin kuitenkin yhdistelemällä saada aikaan suurempia kokonaisuuksia. Suurin muovitaloista oli saksalainen Kunsstoffhaus FG 2000, jota markkinoitiin moderniin edustamiseen. Sen pinnat olivat niinikään lujitemuovisia, ja eristeet solumuovisia. Samoin kaikki kalusteet valmistettiin muovista, ja talon yleisvaikutelma oli värikkyydessään liki psykedeelinen, mikä olikin tuon aikakauden yksi trendeistä. Saksasta tuli toinenkin sarjavalmisteinen muovitalomalli, Plastic House.

Muovirakentaminen oli siis todella pinnalla 60- ja 70-luvuilla. Sen vaikutus jäi kuitenkin paljon suunniteltua merkityksettömämmäksi ja lyhyemmäksi, mitä arkkitehdit olivat osanneet ajatellakaan. Nimittäin maailma muuttui edelleen vauhdilla, ja vastaan tuli 70-luku öljykriiseineen.

Öljykriisi muutti kaiken

Muovitalot jäivät lopulta vain 1960-luvun tunnusmerkiksi, sillä 1970-luvun öljykriisi, sekä siitä seurannut muovin hinnan moninkertaistuminen, veivät todellisuuspohjan muovista edullisena rakennusmateriaalina. Valmistuskulut nousivat niin korkeiksi, ja energiankulutuksen säännöstelyn toimenpiteet lopettivat niiden valmistuksen ja jatkokehittämisen tyystin. Arkkitehtuurissa muovirakentamisen tilalle nousikin pian energiatehokkuuden ihannointi.

Energiansäästöinnostuksen ja energian säännöstelyn alkuvaiheessa keinot olivat varsin radikaaleja, ja niiden seuraukset huomattiinkin melko pienellä viiveellä. Muovista johdettuja eristemateriaaleja käytettiin rakennuksissa varsin huolettomasti. Niiden avulla rakennuksista tehtiin usein hengittämättömiä, suorastaan pullomaisia, minkä vuoksi niissä oli otolliset olosuhteet homekasvustojen kehittymiselle. Arkkitehdeille ja suunnittelutoimistoille syntyi uusi tarve, piti suunnitella energiatehokkaita, mutta terveitä taloja. Näin luonnonmateriaalit nousivat jälleen arvoonsa muovisen aikakauden jälkeen.